Tiistaina tuli tasan kolme viikkoa täyteen työharjoittelua täällä Oddassa. Työt sujuu hyvin, mä ymmärrän norjaa puhuvia asiakkaita jo paremmin ja osaan jonkin verran jo vastatakin niille, yleensä tosin ruotsiksi. Nyt osaan tehdä uusia huonevarauksia, kirjata asiakkaat sisään ja tehdä heille laskun huoneesta, osaan myös erottaa laskun kahteen osaan ja korjata laskun. Löydän myös asiakkaalle hänen haluamansa huoneen, jos hän kysyy huonetta näköalalla vuonolle, tupakoimattomille tai tupakoiville asiakkaille ja standard- vai ekonomie-huone.

Kivoimpia vuoroja ovat mielestäni lauantaiaamut, 7-13. Silloin on eniten tekemistä. On vahdittava, ettei mikään lopu aamupalalta kesken, korjattava pöydät ja kymmeneltä korjattava aamupala pois ja siivottava sali. Sitten alkaa vohveleiden paisto. Norjassa syödään paljon vohveleita, niitä löytyy jokaiselta huoltoasemalta ja kahvilasta ja myös meiltä hotellilta. Perinteisesti paikalliset asukkaat tulevat hotellin aulaan nauttimaan kahvia ja vohveleita hillolla ja ja hapankermalla. Puheenpälpätystä on kiva kuunnella ja jutella asiakkaiden kanssa sen mitä pystyn, osa heistä jo muistaa mut :) Eräskin vanhempi herra kysyi multa viime viikolta että olenkos oppinut enemmän norjaa kuin viime viikolla :D Ainakin ymmärrän sitä vähän paremmin... Normaalisti hotellissa on melko hiljaista eikä tekemistä tunnu kahdelle ihmiselle riittävän ainakaan iltavuoroissa. Silloin iskee tylsistyminen, ei niinkään kovasti fyysisesti vaan enemmän henkisesti. Alan vilkuilla kelloa, haukotella ja keksiä tikusta tekemistä ja katson taas kelloa, kuinka kauan äskeisen asian tekemiseen meni. Mutta silloin on yleensä hyvää aikaa harjoitella Fideliota, tai vaikka surffata netissä jos asiakkaita ei ole mailla eikä halmeilla... Kyllä sitä yleensä aina jotain tekemistä huomaa, ja pian päivä onkin ohi.

Meillä on Asserin kanssa enää 107 aamua armeijaa jäljellä. Se tuntuu isolta saavutukselta, kun alunperin aamuja oli 362. Enää viikko ja viimeinen satanen lähtee käyntiin. Tunne on kuin voittajalla, me emme ole eronneet, vaikka monet muut ovat. Ollaan riidelty, mutta aina ollaan saatu ongelmat sovittua ja hoidettua puhumalla. Kun olen odottanut toista kotona, olen välillä ikävöinyt niin, että on tehnyt mieli itkeä ja kirota armeija alimpaan manalaan. Pahimmalta se on tuntunut silloin kun on kaivannut rakkaan ihmisen välittämistä, hellyyttä ja lämpöä ja läheisyyttä ja tietää toisen olevan lähes tavoittamattomissa. Usein olen kaivannut vain normaalia yhdessäoloa, toisen kainalossa rötköttämistä leffaa katsoen, jotain hyvää leipoen tai GO:ta pelaten. Tai kun aamulla saan herätä toisen vierestä ja nauttia kiireettömistä hetkistä. Niitä kaipaan täällä eniten, kun tiedän, että nyt ne ovat oikeasti saavuttamattomissa vielä seitsemän viikkoa. Mutta mä jaksan uskoa että tää kaikki on meille kotiin päin, ja täällä on jo tullut mahdottoman hienoja kokemuksia, joita en olisi Suomessa saanut :) Lisää odotellessa vaikka kertomuksia Oslosta.